Parlografi
Kuvan keskellä toimittaja Lassi ”Puuma” Utsjoki tallentaa puhelimella saamaansa uutista ”parlon” eli parlografin vahalieriölle Keskisuomalaisessa kesällä 1926. Laite toimi Edisonin fonografin periaatteella. Sitä ennen uutisaiheita oli voitu tallentaa vain kirjoittamalla.
Keskisuomalaisen toimittaja Lassi Utsjoki tallentaa uutista parlografin vahalieriölle vuonna 1926.
Käytännössä Utsjoki joutui huutamalla toistamaan kuulokkeesta kuuntelemansa STT:n sanelun parlografin huutotorveen, joka hänellä on vasemmassa kädessä. Parlografi toimi T. A. Edisonin vuonna 1877 keksimän fonografin tapaan. Kone merkitsi gaafisesti vastaanottamansa äänet ja pystyi toistamaan ne jälkeenpäin. Koneeseen kuului vahalla päällystetty, sähkömoottorin tai kellolaitteen pyörittämä lieriö, minkä akselissa oli ruuvi. Tällöin lieriö voi pyöriessään liikkua akselinsa suuntaan. Lieriön edessä oli äänenkeräyssuppilo (parlografissa johdolla varustettu huutotorvi), jonka pohjassa oli ohut metalli-, lasi- tai norsunluulevy ja tähän oli kiinnitetty piirtokynä. Kynä painoi kevyesti lieriötä päällystävää vahaa. Pyöriessään kynä piirsi vahaan ruuviviivan. Suppilon kautta levyä kohtaava ääni sai levyn värähtelemään ja kynä painoi kohtisuoraan lieriön pintaan värähdyksiä vastaavia syvennyksiä. Toisto saatiin aikaiseksi, kun asetettiin äänisuppilon kynä ruuviviivan alkupäähän ja lieriö laitettiin pyörimään.
Pöydällä olevat lokerikot ovat ladottavia ja ladottuja tekstejä varten. Takanurkassa oleva lehtihylly on eräs toimituksen välttämättömimmistä huonekaluista. Huoneen seinät on vuorattu lehdistä leikattujen julkkisten ja ennen kaikkea tyttöjen kuvilla. Vasemmalla kirjoituskonetta naputtelee Antti Pänkäläinen, joka työskenteli kesän 1926 toimituksessa harjoittelijana. Seuraavana vuonna hänestä tuli lehden vakituinen toimittaja. Oikealla kirjailija Väinö Kolkkala, joka työskenteli Keskisuomalaisen toimitussihteerinä vuosina 1927-1929. Kuvan ottohetkellä Keskisuomalaisen toimituksen vakinaiseen henkilökuntaan kuului neljä henkeä. Päätoimittajana oli Heikki Hyppönen, toimitussihteerinä V. A. Raatikainen sekä toimittajat Viljo Mäkipuro ja Lassi Utsjoki. Toimitus sijaitsi Keskisuomalaiselle vuonna 1918 kauppaneuvos Julius Johnsonilta ostetun kaksikerroksisen kivitalon yläkerrassa osoitteessa Kauppakatu 17. Huhtikuussa 1929 toimitus muutti samalle tontille rakennettuun uuteen kirjapainorakennukseen.
Parlografin seuraaja oli dimafoni eli levysanelulaite. Sen eri mallit olivat käytössä aina 1940-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun ja se toimi myös fonografin periaatteella, mutta tällä kertaa tallennusvälineenä oli vaakasuora levy. Dimafonin, jonka nimi juontunee suoraan yhden koneen merkistä, seuraaja oli C-kasettinauhuri, joka oli toimittajien käytössä 1990-luvulle asti. Luotettavimpana levykoneena ennen nauhuria muistetaan Assman Rekord -merkkinen, joka palveli yli kaksi vuosikymmentä.
Maire Vaajakallio ja Eero Laurila purkamassa raportteja dimafonilta eli levysanelukoneelta Keskisuomalaisen toimituksessa 1940-luvulla.
Lassi ”Puuma” Utsjoki – Keskisuomalaisen kuuluisa toimittaja ja toimitussihteeri
Sisäkuva Keskisuomalaisen toimituksesta (Kauppakatu 17) noin vuosilta 1935-1940. Vasemmalla toimitussihteeri Lassi ”Puuma” Utsjoki (1893-1957) ja oikealla toimitussihteeri Heikki Särkkä, kumpikin kirjoituskoneen ääressä. Takaseinän peittää sanomalehdille varattu lokerikko.
Toimitussihteerit Lassi Utsjoki (vas) ja Heikki Särkkä Keskisuomalaisen toimituksessa 1930-luvun lopulla.
Lars Bernhard Konstantin Schlüter syntyi Suomen pohjoisimmassa kolkassa, Utsjoella vuonna 1893. Vanhemmat olivat nimismies Lars Schlüter ja Aino Sarlin. Sukunimensä Lars muutti vuonna 1933 Utsjoeksi täyttäessään 40 vuotta. Seitsemän vuotta aikaisemmin hän oli mennyt naimisiin Aino Mathews’in (os. Kauppinen) kanssa. Avioliitosta tuli lapseton, mutta perheeseen kuuluivat Ainon pojat Edward ja John tämän edellisestä avioliitosta. Lassi Utsjoen sukulaisista voidaan mainita vielä Bruno Sarlin, Vaasan läänin maaherra vuosina 1920-1930 sekä serkku, pirtukuningas Algot Niska.
Jyväskylään Utsjoki tuli omien sanojensa mukaan sattumalta vuonna 1922. ”Juna jätti minut kerran täkäläiselle rautatieasemalle ja kun ei siellä voinut yöpyä siirryin erääseen hotelliin, missä ei ollut soittoa. Niinpä kaivoin riemurasiani (viulu) esiin ja aloin soittaa…” Tätä ennen Utsjoki oli vaellellut eri puolella Suomea. Vapaussotaan mennessä hän oli ennättänyt viettää aikaa Oulussa, Mikkelissä, Savonlinnassa, Viipurissa, Joensuussa ja Hämeenlinnassa. Lisäksi hän opiskeli neljä vuotta Helsingin musiikkiopistossa. Kesäisin hän oleskeli Iisalmessa ja Puumalassa, josta myös hänen kuulu pakinanimimerkkinsä Puuma on peräisin.
Utsjoesta tuli Jyväskylässä kahvilasoittaja, sittemmin elokuvateatterin osakas. Vuoden 1924 tienoilla hän alkoi kirjoittaa pikkutarinoita Keskisuomalaiseen lähinnä musiikista ja urheilusta eli hän oli senttari, tilapäinen avustaja. Vuonna 1924 hänestä tuli kesätoimittaja ja virallisesti hänet nimitettiin toimittajaksi Keskisuomalaiseen 1.10.1925. Maalaisliittolaisen Saarijärven Paavo -lehden tukiyhtiön Oy Keskimaan ostettua Keskisuomalaisen vuonna 1932 Utsjoesta tuli Keskisuomalaisen toinen toimitussihteeri Heikki Särkän ohella. Lassi Utsjoki kuoli työnsä ääreen vuonna 1957 olleessa tekemässä lehtijuttua Jyväskylän Hippoksen syysraveista.
Keskisuomalaisen toimittajan työn lisäksi Utsjoki oli myös maakunnan kuulu taiteilija, viuluniekka, yleisöjuhlien esiintyjä, säveltäjä sekä sanoittaja, tunnustettu kuoronjohtaja ja musiikkipedagogi. Harrastuksista voidaan mainita Utsjoen toiminta Keski-Suomen riistapäällikkönä useita vuosia. Hän oli arvostettu kennelmies ja toimi palkintotuomarina erityisalanaan suomenajokoira. Lisäksi hän kuului metsästys- ja kennel alan yhdistyksiin kansallisella tasolla. Vuosina 1927-1936 hän toimi Jyväskylän silloisen seminaarin (sittemmin Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulu ja nyt Jyväskylän yliopisto) viulunsoiton opettajana.
Telefoto
Toimituspäällikkö Matti Aittoniemi (1924-1991) lähettämässä valokuvaa Hell-telefoto- eli telekuvalaitteella, joka tuli käyttöön vuonna 1955 Melbournen olympialaisten lähestyessä. Kuva on otettu 1950-luvun lopulla toimituksessa, joka silloin sijaitsi Jyväskylän Kauppakatu 17:ssa.
Toimituspäällikkö Matti Aittoniemi lähettämässä kuvaa telefotolaitteella 1950-luvun lopulla.
Telefotolaite välitti kuvan puhelinjohtoja tai radiota apuna käyttäen. Alkuperäiskuva kiinnitettiin lähetyskoneen sylinterille, joka pyörii hitaasti. Kone luki kuvan ja muunsi sen sähkösysäyksiksi tai radioaalloiksi. Vastaanottolaitteessa oli välkkylamppu, joka valotti valoherkän materiaalin sähköimpulssien tahdissa. Valotuksen jälkeen kuva kehitettiin tavalliseen tapaan. Kuva voitiin saada joko positiivisena tai negatiivisena.
Toinen saman merkkinen laite hankittiin 1980-luvun alussa Suomen Siemensiltä. Siinä oli säätömahdollisuudet kuvan automaattiseen tai manuaaliseen lähettämiseen sekä värisävyjen säätöön. Valokuvaajat ovat lähettäneet kuvia työmatkoiltaan päätoimitukseen tai toimitus on lähettänyt ottamiaan kuvia muille lehdille ja kuvatoimistoille. Laite jäi käytöstä 1980-1990 -lukujen vaihteessa, jolloin toimitukseen hankittiin uusi digitaalinen telefotolaite, Hasselblad-telefoto. Siemens oli mukana Kari Rouhiaisella mm. Romaniassa vuoden 1989 lopussa Nikolai Ceausescun ajan päättyessä. Kuvat sieltä olivat ensimmäiset suomalaiset telefotokuvat Romaniasta.
Kuvalaattalaitos
Kemigrafi Kimmo Jylhä työskentelemässä kuvalaatansyövytyskoneen ääressä Vapaudenkatu 42:ssa noin vuonna 1954. Keskisuomalaisen kuvitus oli 1940-luvulle saakka pääosin riippuvainen muualta saadusta kuvamateriaalista, kunnes lehdelle valmistui vuonna 1950 oma kuvalaattalaitos.
Kemigrafi Kimmo Jylhä kuvalaatansyövytyskoneella 1950-luvulla.
Lähin kuvalaattalaitos sijaitsi Tampereella aina toisen maailmansodan loppumiseen saakka. Keskisuomalaisessa laitosta suunniteltiin jo sotavuonna 1942, mutta perustaminen siirtyi vuoteen 1950. Valmistunut kuvalaattalaitos palveli päälehden ja siviilikirjapainon lisäksi myös ulkopuolisia. Vuonna 1973 päälehti muuttui offsetpainoksi, jolloin kuvalaattalaitos muuttui puolestaan reproksi. Seuraava uudistus oli skanneri- eli kuvalukutekniikkaan siirtyminen vuonna 1977 ja viimeinen uudistus eli Suomen ensimmäinen täysdigitaalinen kuvakeskus otettiin käyttöön vuonna 1991.
Esko Wikman (vas.) asettelee valokuvia Klimsch Autovertikal –kuvalaattakameran tasolle ja Antti Penttinen tarkkailee lasilevyltä sinkkilevylle valottavan laitteen toimintaa 1960-luvun alussa.
Reprossa värikuvista kuvattiin painolaatan valmistuksen sijasta nelivärifilmit offsetpainoa varten. Skanneritekniikassa tämä värierottelu sama tapahtui kuvanlukijalla suoraan valokuvasta. Täysdigitaalisessa kuvakeskuksessa värierottelu kehittyi edelleen. Tuolloin ei vielä käsitelty koko sivua vaan esim. ilmoituskuvia, joille tehtiin digitaalinen käsittely. Laitteistossa oli tuolloin massamuistina kymmenen levyn levypakka, joista jokaiselle levylle mahtui 50 megatavua.
Edessä näkyvä syövytyskone on englantilainen Little John, jossa oli keraaminen happosäiliö ja terästeline päällä. Sisällä oli potkuri, joka sai hapon liikkeeseen. Kuvassa on meneillään kohopainolaatan syövytyksen alkuvaihe. Koholle jäävä osa on peitetty painoväristä keittämällä ja liinaöljyä lisäämällä valmistetulla värillä. Toisessa vaiheessa taustaa syvennettiin syväsyövytyksellä hapolla ja kolmannessa vaiheessa porrasmaiseksi jääneet jalustaosat tasattiin mekaanisesti jyrsimällä. Pohjaa alennetaan noin 1-2 mm. Kuvan syövytyskone hankittiin vanhimman Klimsch-merkkisen syövytyskoneen jälkeen.
Antti Penttinen ja Keskisuomalaisen ensimmäisen, vuonna 1957 hankittu skanneri, jolla saatiin aikaan kuvalaatta ilman syövytystä – kaivertamalla.
Siinä missä teksti sanomalehdessä oli itsestäänselvyys, niin kuvien laita olikin vallan toinen. Ongelma johtui sekä että kuvalaattojen valmistuksesta että kuvien saannista ulkomailta (ks. telefotolaite). 1800-luvun loppupuolella Jyväskylän lehtien kuvitus koostui vielä vaatimattomista piirroksista. Ensimmäinen oikea lehtikuva ilmestyi keisari Aleksanteri III:sta Keskisuomalaisen edeltäjässä Keski-Suomessa vuonna 1881. Valokuvauksen kehittyessä toimittajat tai tilapäiset free lancer -kuvaajat vastasivat aluksi valokuvauksesta. Kuvalaattalaitoksen perustamisen jälkeen kuvien ottamisesta vastasivat lähinnä kuvalaattalaitoksen kemigrafit. Vakituisia valokuvaajia Keskisuomalaisessa on ollut 1960-luvulta lähtien.
Suomen ensimmäinen täysdigitaalinen kuvakeskus otettiin Keskisuomalaisella käyttöön vuonna 1991.
Pääte
Keskisuomalaisen viikonvaihdeosaston toimitussihteeri Jouko Heikkinen kirjoittamassa Dymo-näyttöpäätteen ääressä Aholaidassa, Keskisuomalaisen toimitilojen kolmannessa kerroksessa vuonna 1988. Tuolloin päätteitä oli käytetty lehden toimituksessa jo kymmenen vuotta, mutta edelleen kirjoituskone oli käden ulottuvilla. Toimituksellisista teksteistä sillä kirjoitettiin tuolloin enää vain Suomen Tietotoimiston (STT) juttujen otsikot. Sen sijaan kirjoituskonetta käytettiin vielä esim. kirjeiden kirjoittamiseen.
Toimitussihteeri Jouko Heikkinen työskentelee Dymo-näyttöpäätteellä vuonna 1988.
Toukokuussa 1978 tilattiin yhdysvaltalaiselta Dymo Graphics Systems, Inc. -yhtiöltä tekstinkäsittelyjärjestelmä, joka palveli sekä toimitusta että teknistä valmistusta ja myös tilauskirjapainoa. Dymosta tuli kattavampi kuin edeltäjästä Typlan-järjestelmästä (tietokoneina Pdp Digital 8L ja 11e), jota oli käytetty lähinnä vain toimituksellisten tekstien oikolukuun, palstoitukseen ja tavutukseen. Dymo-tilausta edelsi kolmen vuoden valmistelutyö ja järjestelmän koekäyttö sekä koulutus käynnistyivät joulukuussa 1978. Tutustumista systeemiin ja esikoulutusta sen käyttöön oli järjestetty jo aikaisemmin tilapäisdemonstraatioiden avulla. Tietokonepohjaiseen tekstin tuottamiseen ja käsittelyyn siirryttiin vuoden vaihteessa 1978-1979. Myöhemmin yritysostojen myötä Dymosta tuli ITEK.
Dymo Graphics Systems –järjestelmän näyttöpäätteet otettiin Keskisuomalaisella käyttöön vuonna 1978.
Suhtautuminen uuteen tekniikkaan oli kahtalaista. Toisaalta ”kuvaruudulliset kirjoituskoneet” nähtiin kiistatta helpoiksi työvälineiksi ja juttujen saaminen kaukaa levikkialueilta Jyväskylään helpottuisi, kun aluetoimittajat saisivat myös päätteet käyttöön. Heillä oli välimatkasta johtuen kahdeksan tuuman levykeasema tietojen talletukseen sekä modeemi, jonka kautta puhelinlinjoja pitkin tiedot saapuivat Keskisuomalaisen keskustietokoneelle. Kirjaltajat (telekirjoittajat, ilmoitusvalmistajat, ilmoitusasemoijat, taittajat, latojat) tosin huolestuivat alussa työpaikkojensa dramaattisesta vähenemisestä, kun toimittajat uuden tekniikan myötä ryhtyisivät ”latojiksi” ja alkaisivat mahdollisesti tulevaisuudessa myös taittaa.
Toisaalta päätteeseen suhtauduttiin varauksellisesti. Tämä näkyi ns. näyttöpäätelisänä, joka kirjattiin työehtosopimukseen aina liittotasolla asti (Viestinnän Keskusliitto, nyk. Medialiitto). Toimittajille siis maksettiin lisää palkkaa, jos he käyttivät päätettä kirjoituskoneen sijaan. Tuotantopuolella tällaista ei tapahtunut. Työehtosopimuksen pykälän mukaan päätteen käytön oli kuitenkin oltava vapaaehtoista ja aluksi siitä ajateltiin olevan hyötyä vain ravitulosten tms. kirjaamisessa. Pisimpään näyttöpäätelisä säilyi toimitussihteerillä, koska hän joutui käyttämään konetta eniten. Syksyllä 1994 toimittajien ja kirjaltajien välinen työnjako muuttui sivunvalmistuksen osalta, kun Keskisuomalaisessa siirryttiin kokonaan näyttöpäätetaittoon.
Kaikkein varhaisimmat päätteet hankittiin aivan 1970-luvun alussa oikolukutehtäviin ns. tietokonehuoneen Pdp Digital 11e -tietokoneeseen, kuten valolatomakoneen kohdalla on esitetty.
Dymo-järjestelmässä toimittajat kirjoittivat tekstin päätteillään ja tallettivat sen keskustietokoneelle. Keskustietokoneen levymuistista teksti otettiin uudelleen kuvaputkipäätteeseen, missä se luettiin ja korjattiin. Tässä vaiheessa teksti myös koodattiin ns. paketeiksi. Otsikolla, ingressillä, leipätekstillä ja väliotsikoilla oli kullakin oma määritelmänsä. Tämän jälkeen teksti tulostettiin kaapelia pitkin valolatomakoneen valotusyksikköön.
Uutistoimittaja Urpo Uotila kirjoittaa juttua tietokoneella 1980-luvun taitteessa.
Päätteiden hankinta liittyi nk. YTR-hankkeeseen (yhteistoimintaryhmä), jossa viisi lehtitaloa hankki Dymo-järjestelmän. Kyseiset maakunnalliset ykköslehdet olivat Keskisuomalainen, Savon Sanomat, Kaleva, Satakunnan Kansa sekä Vaasa-lehti, joka tosin vetäytyi hankkeesta kesken valmistelun. Kaikki henkilöstöryhmät pääsivät vaikuttamaan systeemin hankintaan. Vaativan asennus- ja koulutusprojektin aikana Keskisuomalainen ilmestyi päivittäin normaalisti, vaikka laitteistot ja työtehtävät muuttuivat merkittävästi.